Tämä on asia, josta on vaikea puhua, mutta joka on painanut mieltäni koko tähän astisen raskauden ajan. Olimme päättäneet etukäteen miehen kanssa ajankohdan, jolloin esikoista aloitetaan yrittämään. Juuri niinä aikoina sain kuulla, että minulle hyvin läheinen ihminen on kuollut ja vielä toisen ihmisen käden kautta. Ajattelin, että olen menettänyt "pikkuveljen", vaikka ei sukua oltukaan. Jotenkin siinä surun keskellä päätettiin kuitenkin, että elämän on ihan pakko jatkua ja ei luovuttu suunnitelmistamme.
Seuraava vaikea paikka oli, kun tein eräänä perjantaina testin, joka oli yllätyksekseni negatiivinen. Ajattelin, että ei tärpännyt ekalla kerralla, mutta päätin kuitenkin tehdä vielä seuraavana aamuna uuden testin. Seuraavana aamuna testiin ilmestyikin juuri ja juuri hailakkana erottuva haamuviiva. Melkein heti testin jälkeen tuli samana päivänä aika lähteä saattelemaan ystävä viimeiselle matkalleen... Tunteeni oli täysin sekaisin, enkä ole koskaan itkenyt ja surenut yhtä paljoa. Miten olisin voinut iloita alkaneesta raskaudesta, kun hyvän ystäväni elämä oli päättynyt aivan liian nuorena? Tunteeni menivät vuoristorataa, kun istuin kirkon penkillä ja katselin ystäväni arkkua. Jonkun loppu ja jonkun alku. Miten elämä voikaan mennä näin? Miksen olisi saanut iloita raskaudesta? Itsekkäitä ajatuksia heräsi mieleeni. Miksen enää saa nähdä häntä? Ikävä on itsekästä. Me maailmaan jääneet murehdimme sitä, että me emme näe enää kuollutta läheistämme.
Jokainen päivä on ollut taistelua ja suru iskee väkisin välillä tajuntaan. Välillä saan pidettyä ikävät ajatukset pois ja on parempia päiviä, kunnes näen ystävästäni unta ja mieli mustuu. Aina yhtäkkiä joku asia muistuttaa hänestä. Joku muisto tulee mieleen yhtäkkiä. Niin hyvä ihminen ja niin nuori. Niin paljon elämää elettävänä ja niin paljon asioita, jotka jäivät sanomatta. Joskus jopa saatan pienen hetken ajatella, että mikä ihmeen merkitys kaikella on? Miksi se positiivinen testi tuli juuri hautajaispäivänä? Onko ystäväni jossain suojelemassa meidän esikoistamme? Onko osa ystävästäni hänessä? Erikoisia ajatuksia, jotka käväisevät silloin tällöin äkkiä ajatusvirrassani.
Näin yhtenä yönä, muutama päivä ennen hautajaisia, unta, jossa ystäväni istui minun ja veljeni keskelle mökillä ja jutteli niitä näitä. Lopulta hän sanoi, että hänen on nyt pakko lähteä. Kysyin, näemmekö vielä kuitenkin jossain? Hän sanoi, että sovitaan vaikka tuo mökin takavessan edusta - nähdään siinä aina silloin tällöin. Sitten hän hävisi. Unen jälkeen olen nähnyt jo useamman kerran unta kyseisestä paikasta - aivan kuin joku kutsuisi minua sinne. Yhdessäkin unessa menin paikalle, ja kun sanoin "jos olet täällä, anna joku merkki" ja samaan aikaan takanani rusahti oksa puusta alas. Viimeisimmässä unessa näin hänet paikan päällä ja halasin häntä. Hän kertoi, miten taivaassa on mennyt. Pitäisiköhän minun käydä tuolla? Miksi minua kutsutaan paikalle säännöllisesti unissani? Todella erikoista.
Varasin jo neuvolan kautta kriisiajan, mutta peruin sen, koska koin oloni paremmaksi. Minä voinkin paremmin, mutta sitten tuli taas jotain, joka palautti minut alkupisteeseen. En ole niinkään huolissani omasta voinnistani vaan siitä, aiheuttaako stressi ja ahdistus jotain kasvavalle lapselleni. Olen kyllä yrittänyt lieventää pahaa oloani mukavilla asioilla ja mukavilla ajatuksilla. Kuitenkin jokaisen on saatava surra. En usko, että tämäkään suru on lopullista. Aika on ainoa, joka auttaa ja läheiset ihmiset. Nyt minulla on syykin jaksaa ♥
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti