Synnytys jännittää

En halua käyttää sanaa "pelottaa", koska synnytys ei ole koko raskauden aikana niin sanotusti pelottanut minua vaan ainoastaan jännittänyt. Ennen raskautta pelkäsin synnyttämistä kamalasti ja sanoin aina äidillekin, etten voi tulla ikinä raskaaksi, koska en halua synnyttää ja jos synnytän, pyydän suunniteltua sektiota ja ravaan pelkopolilla. Äiti osasi rauhoittaa minua ja kertoa omista positiivista kokemuksistaan. Lopulta uskalsin tulla raskaaksi ja olin valmis myös kohtaamaan synnytyksen.

Nyt raskaana jännitys on kasvanut, mutta samalla varsinainen pelko on kadonnut lähes kokonaan. Neuvolassa aina kysytään, pelottaako synnytys ja haluaisinko puhua siitä jossain. Olen aina sanonut, ettei ainakaan vielä ja katsotaan vielä lopummassa uudestaan. Nyt mennään viikkoa 33 ja edelleenkään synnytys ei erityisesti pelota minua. Jännittää vain.

Ensikertalaisena jännitän sitä, mitä oikein on edessä? Kuinka suuria synnytyskivut voivatkaan olla? Sattuukohan epiduraalin laittaminen? Mitä jos en saa lääkinnällistä kivunlievitystä tarpeeksi ajoissa? Mitä jos repeän tai välilihaani leikataan; kuinka paljon se voi sattua ja miten siitä toipuu? Syntyyköhän istukka normaalisti? Mitä jos vauva ei mahdu tulemaan ulos? Mitä jos joutuisinkin hätäsektioon (tällä hetkellä suurin pelkoni)? Mitä jos mikään ei mene niin kuin olen ajatellut?

Netissäkin on kaikenlaisia synnytykertomuksia - positiivisia ja negatiivisa. Jokaisella synnytys on yksilöllinen, omanlainen. Kukaan ei voi ennalta sanoa, miten minun synnytykseni tulee menemään ja tuskin edes haluaisin tietää.

Ehdinkö ajoissa synnytyssairaalaan? Mitä jos lähden liian aikaisin tai liian myöhään? Mistä tiedän, milloin minun täytyy lähteä?

Olen nyt kuullut myös hyvältä ystävältäni hänen kokemuksestaan, kun hän synnytti noin viikko sitten. Myös hän on kuvannut supistuksia todella tuskallisiksi ja sanonut, että ajatteli niiden aikana kuolevansa ja ettei enää ikinä halua lisää lapsia. Kaikilla itse avautumisvaihe ei kuitenkaan kestä yhtä kauan ja epiduraali on mahdollista saada jo aikaisemmin. En siis saa jumittua ajattelemaan hänen kokemuksiaan.

Olen valmistautunut kipuun. Odotan kuitenkin niin paljon ensimmäisen lapseni näkemistä ja synnytyksen kokemista, vaikka siihen kipua liittyykin. Odotan "palkintoani". Haluan nähdä lapsen, joka päivittäin sisälläni möyrii ja muistuttaa itsestään.

Hyviä vinkkejä olen kuitenkin saanut niin netissä kuin tuttavilta (synnyttäneiltä naisilta). Pitäisi ajatella, että kipu on hyvää kipua ja se edistää lapsen syntymää. Toisin kuin jalan murtussa, tässä luvassa on jotain todella hienoa ja varmasti tunne synnytyksen jälkeen korvaa kivut (mikäli kaikki sujuu hyvin). Eräskin työkaverini neuvoi, että hän oli ajatellut synnytyksen aikana olevansa kaarnalaiva valtamerellä, jota aallot kuljettaa ja hän ns. kulki ainoastaan niiden mukana. Antaa luonnon hoitaa ja keskittyy ajattelemaan, että pian saa vauvan syliin.

En ole käynyt synnytysvalmennuksista, mutta olen katsonut HUSin videoita youtubesta sekä lukenut synnytyksestä erilaisista kirjoista. Mitään hengitysharjoituksia tai muita en ole tehnyt. En halua suunnitella synnytystäni liikaa, vaikka joitain toiveita olenkin listannut äitiysvihkoon ja niistä aion myös mainista synnytyssairaalassa.

Hieman kyllä pelottaa se, että sujuuko synnytys hyvin vauvan osalta ja jos kaikki ei menekään hyvin? Pelkään liiallista verenmenetystä ja muita komplikaatioita. Täydellistä olisi, jos kaikki menisi hyvin ja saisin hyvinvoivan vauvan syliini synnytyksen jälkeen. En kuitenkaan pidä mitään oletuksena, jotta ei tule liian suuria pettymyksiä.

Kirjastosta lainaamani kirja (kuva alussa) on ollut tähän saakka hyvä ja siinä on kerrottu melko tarkkaan synnytyksen kulku. Vielä on aikaa psyykata itseään kohti synnytystä, mutta tähän asti olen ainakin ollut hyvillä mielillä ja lähinnä odottanut, että pääsisin jo näkemään rakkaan lapseni.